Puurran puurran, juoksen aikaa vastaan. Lukemattomat tekemättömät työt, muistilaput siellä täällä, kaleteri täynnä ”to do” -listoja. Miten joillakin vaan tuntuu olevan aikaa, he saavat aikaiseksi asioita ja heillä on antaa aikaansa myös toisille. Kyllä, minä kadehdin heitä.
Juuri nyt elämäni täyttää 2-vuotias tyttäreni, jota hoidan edelleen kotona, iltaopinnot ja oman sivutoimisen firman pyörittäminen. Viime vuosina olen oppinut tekemään enemmän asioita ”rimaa hipoen” ja olen osannut myös jättää joitakin asioita kokonaan tekemättä. Haittapuolena tosin tässä rimaa hipoen-tekemisessä on usein se, että asioita joutuu korjailemaan ja tekeminen on jatkossakin yhtä työlästä (kun kyse on kuukausittain toistuvista hommista).
Paineen tunne lapaluiden alla, kertoo että nyt on aika pysähtyä. Tuolloin varaan enemmän aikaa nukkumiselle, stressaan vähemmän ruoanlaitosta (jotain helppoa ja nopeaa), yritän käydä enemmän tanssimassa, hengitän syvään ja yritän asettaa asiat oikeaan perspektiiviin – mikä nyt todellakin on tärkeää loppujen lopuksi? Hoidan vain kiireisimmät asiat (muut asiat saavat jäädä odottamaan parempia päiviä tai saatan priorisoida ne kokonaan pois). Yritän myös muistaa tuolloin keskittyä yhteen asiaan täydellisesti kerrallaan, sillä vain siten voin elää tässä hetkessä kokonaan. Tulevan suunnittelu on paikallaan, mutta jatkuvasti joko menneessä märehtiminen tai tulevassa haaveilu ei vie minnekään.
Keskittyminen käsillä olevaan ja itselle tärkeistä asioista kiinnipitäminen lisäävät itsetuntoani ja tyytyväisyyttäni. Joillekin nämä asiat lienevät itsestääns selvyyksiä ja he toteuttavat molempia luonnostaan. Itse painiskelen päivittäin sen kysymyksen parissa, mitä aidosti haluan ja toisaalta myös kamppailen keskittymiskykyni kanssa. Hedonistiselle tyypille löytyy houkutuksia.
Raikasta syksyä kaikille!
Jonna Hagelberg 