Spontaanisuudesta

Lähipiirissäni on kaksi viimeisenpäälle suunnitelmallista henkilöä. Molemmat haluavat ajoissa miettiä ja suunitella tarkoin menonsa ja tekemisensä. Myönteistä tässä on valmistautuminen ja varustus, joka ei petä missään tilanteessa. Vastapuolena toisaalta saattaa olla spontaanisuuden puute ja heittäytymisen pelko. Moni hieno muisto syntyy usein odottamatta, tarttumalla tilaisuuteen ja hetkeen. En halua kuitenkaan arvostella suunnitelmallisuutta, sillä kukin tallaa tyylillään. Sitä paitsi, heittäytyminen tuntemattomaan saattaa yhtälailla johtaa ikimuistoisiin kokemuksiin, myös ikävässä mielessä.

Edustan itse jonkin tyyppistä valikoitua suunnitelmallisuutta. Taistelen nipottamista vastaan, pyrin siitä aktiivisesti eroon – toisaalta pidän suunnitelmallisuutta hyveenä. Tietyt rutiinit kuitenkin vaan yksinkertaisesti auttavat päivittäisessä selviämisessä (tässä puhuu 1-vuotiaan tyttären äiti), samoin opintojen etenemisessä (nyt äänessä on opintojensa kanssa vieläkin kamppaileva kolmenkympin kriisin jo ohittanut).

Mieleeni jäi toisen ystäväni lausahdus siitä, kuinka väsyttävää tällainen jatkuva suunnittelu itseasiassa on (siis henkilölle itselleen).  Kyse onkin siten ehkä enemmän  persoonallisesta toimintatavasta – eikä itsensä muuttaminen käy ihan helposti, vaikka sitä haluaisikin. Kumppanin tai muun läheisen huomio asiasta voi laukaista keskustelun tai riidan.

Toinen mieltäni askarruttava asia liittyy rohkeuteen elää persoonallista elämää. Pelkäänkö  elämää, joka näyttäytyy keskiluokkaisena omistusasunnon omaavana kahdeksasta neljään työssäkäyvänä, koiran ja kaksi lasta sekä vapaa-ajan asunnon tai veneen omaavana perheenä? Ehkä. Silti huomaan seuraavani usein taiteilijoiden, ”haahuilijoiden”, poliittisesti aktiivisten tai muuten vain vaihtoehtoisemman elämäntavan valinneiden ihmisten elämää. Katselen sitä kateudella, arvostellen ja ihaillen. Mitä siis haluan itse? Mikä hillitsee minua toteuttamasta omaa haavettani?

Daniel Melingon konsertti show avasi taas lukittuja ovia sisimmässäni. Kyse oli ehkä näytellystä roolista, mutta laulajan rohkeus ja vakuuttavalta tuntunut aitous kerrassaan lumosi minut. Tuijotin laulajaa yhtä haltioissani kuin sadat muutkin konsertissa istuneet. Hän hallitsi ja lumosi huumorillaan, hauskuudellaan, rohkeudellaan, uusilla tempauksillaan. Kaikkea muuta kuin konventionaalinen. Ihana hullu!

Voisiko elämä olla vähän enemmän hullun rohkeaa, vähän enemmän minua itseäni, vähän vähemmän epäluuloisia katseita ja tuomitsevia kommentteja pelkävää?

Kyllä. Sano kyllä. Sano useammin kyllä elämälle ja ota se myönteisesti vastaan. Kielteisyyttä on riittävästi ympärillämme ja yhteiskunnassamme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s